Elämämme pisin puoli vuotta on mennyt nopeasti.
Kuinka pieni käsi Emilialla olikaan...ja kuinka iso mutta silti vielä pieni kätensä on nyt.
Pätkiä kirjeestä sairaala-aikamme kriisityöntekijälle:
"Hei, en tiedä muistatko meitä. Meille syntyi heinäkuun viimeisenä päivänä
kaksoset, toinen elävänä, toinen kuolleena. Emilia ja Ellinoora tyttöset. Aikaa tuosta
kamalasta päivästä on jo puoli vuotta. Niin se elämä kuljettaa eteenpäin
pikkuhiljaa. Emilia on kiltti,
iloinen ja hyvin yönsä nukkuva vauva. Helppo vauva. Kulkeminen päivästä toiseen surun ja ilon kanssa on ollut rankkaa, mutta
toisaalta antoisaa. Joka päivä tajuaa jotain uutta elämästä. Joka päivä on syy
hymyillä, joka päivä Ellinoora kulkee kanssamme, sydämissämme. Viimeeksi eilen
itkin autossa Mariskan Kukkurukuu-biisin tullessa radiosta, sillä se muistutti
liikaa loppukesästä ja niistä ensimmäisistä viikoista ilman kahta niin hartaasti
toivottua elävää vauvaa. Toisaalta itkemme myös onnesta, sillä meillä on
Emilia-vauva terveenä ja aurinkoisena kanssamme. Arvostamme elämää ihan eri lailla
kun ennen. Asioiden tärkeysjärjestykset muuttuivat. Ja paljon. Surun kanssa päivä kerrallaan eteenpäin, muutakaan ei voi."
♥